taitekohta

En ole erityisen kesäihminen. Kärjistetysti kesä, tai tarkemmin kasvukausi, on merkinnyt aina työtä. Pitkiä päiviä, pitkiä viikkoja, täysillä puurtamista niin kauan kuin tekemistä riittää. (Vaikkakin se on sitä rakasta ja ainoaa työtä mitä haluan tehdä.) Minulla ei oikeastaan ole lempivuodenaikaa. Ehkä voisin olla jonkinlainen "vuodenaikaihminen". Jokaisessa vuodenajassa on sitä jotakin. Eniten nautin eri vuodenaikojen äärimmäisyyksistä: talven kovista pakkasista ja suurista lumimääristä, siitä kevään hetkestä kun luonto yhtäkkiä alkaa vihertää, läkähdyttävän kuuman kesäpäivän jälkeen nousevasta ukkosesta.

Juuri nyt alkaa olla se syksyn paras hetki, se taitekohta kun luonto vaipuu pian talviuneen, ja kasvukausi päättyy. 

Tein tänään pitkän, kiireettömän kävelylenkin pitkin pellon pientareita ja metsän reunoja. Ihan yksin ja nautiskellen. Aika harvinaista herkkua, yleensä kaikessa mukana touhuaa nuo kaksi pientä vipeltäjää... :) Harmaus, koleus ja lakastuva kasvillisuus rauhoittaa mielen. Taidan olla aika onnekas kun talven tulo ei aiheuta alakuloa. Talvi merkitsee lepoa.

Joku tihulainen on käynyt syömässä(!!!!!!) uudet sipulikukkaistutukseni, siitä postausta alkuviikosta. Mutta nyt rauhallista sunnuntain jatkoa ja hyvää alkavaa viikkoa!