Vähän matkaa takaperin aloin kertoa puutarhahaaveistani. Tässä kolmas niistä: kasvihuone. Tai kasvihuone on ehkä väärä termi; haluaisin jonkinlaisen kasvihuoneen, viherhuoneen ja huvimajan yhdistelmän. Paikan jossa voisi istuskella jo varhain keväällä ja vielä myöhään syksyllä. Tiililattian, tiilisokkelin, pienen kaminan lämpöä tuomaan, viiniköynnöksen kiemurtelemaan pitkin  seinää ja kattoa, paikan taimikasvatukselle ja ruukutuksille. Ja paikkahan sille olisi tuossa raparperipenkin ja herukkapensaiden välissä.

Varsinkin näin keväisin kasvihuonehaave roihahtaa kunnon paloon. Saatan unohtua tuijottelemaan kuvitteellista kasvihuonettani (nään ihan selvästi miltä se näyttää!), mittailen askelilla kasvihuoneen kokoa ja paikkaa, hypistelen varastossa kasvihuonelaseja -ja huokailen. Todellisuus on kuitenkin se, että kummallakaan, minulla eikä miehelläni, ole ollut aikaa sen suuruiseen rakennusprojektiin. Kaikki pitäisi aloittaa käymällä läpi kuutisenkymmentä varastossa olevaa kasvihuonelasia. Katsoa niistä käyttö- ja korjauskelpoiset ja sen mukaan käydä miettimään kasvihuoneen kokoa. Ja onpahan noitten lasien kunnostamisessakin oma hommansa. Ne on peräisin 40-50-luvulta, tilan alkuperäisestä kasvihuoneesta, ja siis jo kunnioitettavassa iässä! Kasvihuone on purettu 80-luvulla ja lasit ovat olleet kolmisenkymmentä vuotta varastoituna, eikä niiden kunnosta ja kestävyydestä ole kuin ylioptimistisia arvailuja. Hyvin suunniteltu on kuin puoliksi tehty. Joten Vaahteramäki kuittaa ja jatkaa haaveilua.